Sellainen ikävä tosiasia on noussut pintaan, että mulla on suoraan sanottuna peräpukama. Ai millainen? Semmoinen pieni kasvannainen, joka hengailee reijän ulkopuolella. Taisi saada alkunsa siitä, kun taistelin sen strutsinmunan kanssa, en nimittäin muista sitä ennen mitään extraa siellä.
Onko pukamat ikuisia? Imeytyykö ne pois itsestään, vai onko ainoa ratkaisu lääkärillä poistattaminen? Kaikenlaista villiä ehdin jo mielessäni kuvitella, että esim. vaavin syntymän jälkeen kun kursivat minua takaisin kasaan niin nyppisivät sen pukamankin pois.. Ja netistä luin kumirengashoidosta jossa ilmeisesti tukahduttamalla kuristetaan pukama irti. Mitään järkeä poistoon nyt tuskin on, ties vaikka saisin niitä lisää Suuressa Punnerruksessa?

Häiriötä siitä pallukasta ei ole, eli ei ole kipeä tai muuta, mutta .... Onhan se sellainen lisäke jonka ei siellä tarvitsisi olla. Tiäksä.

Mies kertoi, että jossain (ilmeisesti jenkeissä) on saatavilla semmoisia "kosteuspyyhkeitä" jotka kutistaa pukamat. Kuulostaa vaaralliselta. Mitä jos se lipsahtaa ja peräreikä kutistuu mukana, nih?! .....

No, kun tällä aihealueella seilataan, niin tehdään vielä semmoinen tunnustus että virtsaputkeni tipoittelee kuin jyrsijällä konsanaan. Mutta, ei ponnistaessa tai aivastaessa ymv. vaan ihan itsekseen. Olen itsekseni kuvitellut sen niin, että nyt kun muutenkin pissaaminen on semmoinen hidas operaatio (tulee aika ahtaasti) niin lopuksi sinne putkistoon jää kapillaari-ilmiönä pari pisaraa jotka sitten tulee ulos omia aikojaan. Keksin sitten omaksi mukavuudekseni leikata pikkuhousunsuojan kahtia, ja joka aamu laitan puolikkaan pikkareiden etumukseen ja elämä jatkuu.
Omasta mielestäni lantionpohjanlihakset on ihan ok kunnossa, ei ole pidätysongelmia ja puristusta tuntuu. Mistähän luin, että raskaushormonit saa aikaan sen, että ... no en kyllä muista tarkalleen että mikä se oli, lihakset vai jotain muuta, mutta liittyi siihen että miksi raskauden aikana voi olla enempi ummetusta ja virtsankarkailua.

***

Nyt tykkään kovasti pitää ihonmyötäistä toppia yllä, ei tarvitse vetää mahaa sisään ja maha on muutenkin semmoinen pyöreähkö viimeinkin että voi relata ilman pelkoa että luullaan omenalihavaksi. Tosin eilen vähän hämmensi, kun työpaikan yläkerran vanha rouva (70+) tuli alas taas juttelemaan ja lapset tuli puheeksi. Hän siis kertoi omistaan, ja kysyi sitten että onko minulla lapsia. Örm... Sanoin, että tulossa. Ja hän näytti kuin ei ymmärtänyt. Osoitin mahaani ja sanoin "täällä". No sitten.. Sitten jo kysyikin, että pitkäänkö vielä menee jne. Hmmmmmm. Hirvittävän huolestuttavaa jos tämmöisen pallomahan olettaa olevan vain läskiä!
Mutta, siis. Tänäkin aamuna ihailin mahaa peilistä,  tuntuu että nyt voisin antautua valokuvattavaksi vähän useammin. Ehkä jopa videotakin... haluaisin, että filmattaisiin näitä mantuja ja meidän asuntoa tyyliin "täällä me silloin asuttiin, kun..".

Ai niin, eilen illalla vauva potkaisi niin kovaa ja yllättäen kun istuin sohvalla että säikähdin (huudahdin ääneen Kääk)! Tuonne oikean tissin alle mäjäytti, mutta ei se ole toistunut enää.
Minnehän mun sisuskalut on menneet, kun pallukkaa tuntuu jo tosiaan rintalastan liepeillä.... Ei ole onneksi ollut semmoisia ahtauden tunteita niinkuin joskus lopputalvesta, ihmeellisesti keho tottuu tämmöiseen "kasvannaiseen".