Lauantai 14.6.

Heräsin ja nousin yhden jälkeen iltapäivällä; oltiin käyty nukkumaan siinä neljän tai viiden maissa aamuyöstä... Itkin miehelle että eikö tämä (=raskaus) koskaan lopu, kun on kärsimätön ja kipeä olo. Liitoskivut vaivasi, muutoin oli kyllä varsin hyvä olla mutta.. ..tuntui vaan, että kaikki muut poksauttelee vauvojaan pihalle ja meidän ei tahdo ikinä syntyä.
No, oikeastaan heti herättyäni supistukset alkoi. Ensimmäiset oli sellaisia harjoitusmallisia, eli maha vaan kovettui ja muuta ei tuntunut. Mutta niitä kovettumisia kuitenkin tuli n. vartin välein, ja parin tunnin päästä ne tuntui jo kipeiltä. Illalla otin kaksi parasetamolia ja eihän niillä tietenkään ollut mitään vaikutusta.
Serkku soitti ennen yhdeksää, kysyi että miten menee. Sanoin että supistaa, mutta tuskin tästä mitään vielä tulee. Sitten soitin äidille, koetin katsoa telkkaria (Tähtien Sota -dokumentti) mutta menin sitten sänkyyn pitkäkseni josko supistuskipu hellittäisi. No ei hellittänyt. Mies soitti äidilleen, kysyi että milloin pitäisi lähteä sairaalaan (siis miten tiheiden supistusten kanssa) ja hän taisi sanoa että 5min. ..vai oliko se peräti 10? Öööh... No kuitenkin. Puhelu kesti 9min ja sinä aikana olin saanut 3 supistusta.
Kymmenen maissa päätettiin, että lähdetään käymään näytillä, mulla ei ollut kotona yhtään kivaa niiden tuntemusten kanssa. En olisi pystynyt nukkumaan tai edes lepäämään, supistus tuli 4-5min välein. Huomasin, että supisti pahemmin kun nousin ylös tai kävin istumaan. Kun olin paikoillani niin supistuksetkin oli ns. säännöllisempiä. No, taksia odotettiin sitten tunti rappukäytävässä kytäten KOSKA silloin välittömästi taksin soittamisen jälkeen emme olleet ulkona odottamassa, ja kun silloin tunnin päästä soitettiin taksikeskukseen uudelleen niin sieltä sanottiin että taksi oli lähtenyt koska ketään ei ollut paikalla. ....sen _yhden_ kerran kun ei olla välittömästi ulkona venaamassa niin taksi tulee samalla räpäyksellä.
Se oli mielenkiintoinen tunti se. Pimeässä rappukäytävässä, kassien kanssa. No, sitten taksi tulee. Sanon, että sairaalalle kiitos. Taksimies kysyy arasti että onko kiire, sanon että ei...

Sairaalalle tullaan vähän puolenyön jälkeen, taaperran miehen kanssa äitipolille ja soitetaan kelloa (kuten meille on ohjeistettu). Lastenhoitaja (!) avaa oven ja ottaa meidät odottamaan hetkeksi. Hän soittaa yläkertaan osastolle kätilölle, ja neuvoo meitä sitten menemään sinne. En olisi sitä uskonut, mutta se yö oli varsin kiireinen synnytysosastolla. Osastolla kätilö tervehtii meitä ja pyytää odottamaan. Hänellä oli joku toinen hoidossa, ja ilmeisesti oli ihan yksin tuolloin.
No sitten, 15-20 yli puolenyön kätilö tulee ja vie meidät huoneeseen, tekee sisätutkimuksen (4cm auki!) ja laittaa puoleksi tunniksi käyrille. Huone on se sama missä tulin asustamaan seuraavat 4 päivää. Kätilö oli piristävän hämmästynyt ja "ilahtunut" kohdunsuun tilanteesta, oli hyvin kannustava jo siinä vaiheessa. Tajusin samalla, että ei meitä varmaan sitten enää pois käännytetä (mutta synnytystä en silti uskaltanut ajatellakaan, vaikken sitä aktiivisesti ennalta pelännyt). Käyrälle piirtyi supistuksia sen saman 4-5min välein, ja huomasin että se prosenttiosuus mitä kone mittasi liittyi jotenkin siihen mitä maha teki - siihen vaikutti myös hengittäminen. Esim. ilman supistusta lukemat oli jotain 7-8 luokkaa, supistuksen tullessa ja ollessa se nousi 16-17 ja jos hengitin oikein raskaasti niin lukema nousi jopa kahteenkymmeneen. Hirveästi en koko lukemista mitään älynnyt, mutta ainakin paperille piirtyi todisteita että minulla on supistuksia. Niin, ja vauvan sykettä mittasi myös tietenkin, käyrä teki hassua sahalaitaa. Kuulemma enemmän vaihtelua olisi saanut/voinut olla, mutta ihan hyvä sekin. Käyrän jälkeen kätilö ehdottaa lämpöpakkausta ja suihkua kivunlievitykseen, ...mutta ilmoittaa pian että pakkaus on edelleen toisaalla käytössä valitettavasti, ja menen sitten suihkuun. Olin päivällä pessyt tukan ja samalla huomannut että kuuman veden suihkuttaminen mahaan supistuksen aikana todellakin vie kipua pois. Siispä suihkuun, siellä oli jopa seinältä alas taitettava metallinen tuoli.
Istuksin suihkussa vaikka miten pitkään, puolitoista tuntia taisi ainakin olla. Lopulta tulin pois kun kuuma vesi ei enää auttanut ja olo oli lievästi huono vaikka olin pyrkinyt juomaan tarpeeksi jne. Kolmen aikoihin, siis suihkusta tullessa, katsottiin miehen kanssa telkkaa. Sieltä tuli pari leffaa, Salaiset Kansiot ja golfia. Lopulta tuli pelkkää golfia, joten mies alkoi lukemaan kirjaa meille ääneen. (sama kirja siis jota oli luettu edellisinä iltoina, lopputalvesta asti oltiin harrastettu iltasatua. Sinä aikana tuli käytyä läpi 3,5 kirjaa, mies luki meille joka ilta nukkumaan mennessä parikymmentä sivua) Istuin keinutuolissa ja aina supistuksen tullessa (edelleen sen saman 4-5min välein) yritin olla mahdollisimman liikkumatta, koska vähäinenkin liike saati puhuminen koski lisää.
Taisi olla lähempänä neljää tai neljän jälkeen kun kätilö tuli katsomaan tilannetta; sen reilun kahden tunnin aikana kohdunsuu oli avautunut yhden sentin lisää, eli 5cm auki. Voi jee... Mutta, hän sanoi että haetaan sinulle nyt puudutusta, tavarat voi jäädä tänne huoneeseen ja ota saliin mukaan mitä tarvitset. Siinä vaiheessa ei tullut mieleen, että me mennään synnytyssaliin... Luulin, että mennään vaan käymään ottamassa se (epiduraali) puudutus ja sitten palataan samaan huoneeseen odottamaan. ...no... Otin vesipulloni, ja mentiin.

Salissa vaihdoin vaatteet, sairaalapaidasta selästä avonaiseen tummansiniseen kaapuun. Kävin sängyntapaiselle makaamaan ja letkujen kiinnitys alkoi... Sain ilokaasumaskin ensihätään, mutta siitä en kokenut minkäänlaista apua. Yksi hihna oli mahan ympäri (vauvan sydänäänet), toinen käsivarren ympärillä (oma verenpaine) ja oikeaan kädenselkään kätilö laittoi kanyylin tipalle. Minua pelotti.
Aloin pikkuhiljaa ymmärtämään, että sieltä salista ei tultaisi lähtemään ilman vauvaa. Se on siis menoa nyt. En tiennyt mitä odottaa, pelkäsin tuntematonta. Jalat tärisi välillä hillittömästi, ne tärisi hieman jo sairaalaan tultua kun olin ensi kertaa käyrillä. Mutta siellä salissa tärisin välillä hallitsemattomasti, hermostutti ja pelotti. Ja sattui. Muistan itkeneeni hiljaa, samoista syistä. Mies silitti päätäni välillä, ja pyyhki silmiäni. Piti kädestä.
Myös kätilö oli sympaattinen, sanoi että voi kun (minulla) tekee kipeää, ja kuulosti myötätuntoiselta. Tämä oli siis silloin, kun anestesialääkäri oli kutsuttu, ja häntä odoteltiin että laittaisi epiduraalin. Tipan laitto sattui ilkeästi. En katsonut, mutta tunsin kun nahka vaan venyi ja lopulta paksahti ja neula sujahti nahan sisään.. Hän otti hieman verta ja laittoi sitten kanyylin paikoilleen. Katsoin, kun kivuiltani jaksoin, että mitä hän nyt siinä häärää, niin verta pyyhki lattialta. Tunsin lämpöä kämmenselkää ja sormia pitkin, ja kas, verta vuotaa ihan vuolaasti. Neulaa asettaessaan kätilö oli sanonut että minulla on hennot suonet (koska oli vaikea löytää ja ilmeisesti kapea myös), ja sitten siinä vuotoa estellessään totesi että vahva suoni tämä onkin.
Kätilö halusi puhkaista kalvot, ja yleensä se tehdään ennen puudutusta. Olin lukenut, että kun kalvot on puhki niin "helvetti aukeaa", enemmän tai vähemmän. Aloin siis pelkäämään sitä puhkaisua, oli vaikea kuvitella että alkaisi sattumaan vielä enemmän kuin se jo silloin oli (supistukset siis). Mutta kätilö myös sanoi, että koska mahan päältä näkyy saavan niin hyvin lukemat vauvan sydänäänistä niin epiduraali voitaisiin tehdä ensin ja vasta kun se vaikuttaa niin puhkaistaan kalvot. Se tieto helpotti minua tosi paljon, vaikka seuraavaksi sitten pelkäsinkin sitä epiduraalin laittoa... Kun lääkäri tuli, hän oli vähän unisen näköinen... kello taisi olla viiden maissa. Tosi lempeästi kuitenkin hoiti asian, kertoi mitä oli tekemässä ja laittoi puudutetta iholle ennen pistämistä. Odotti jos tuli supistus (jossain sairaaloissa kuulemma tyypit tekee sisätutkimuksia ja epiduraaleja vaikka olisi supistus päällä, kamalaa) ja pyysi sanomaan heti jos tuntui yhtään pahalle. Inhottavaa rutinaa kuului sieltä selästä, ja yhden kerran tunsin hieman piikin pistoa mutta muuten epiduraalin laitto meni hyvin. Varmaan reilu kymmenen minuuttia meni että kivut hiljalleen hälveni, mutta tärinä ja pelko ei lakannut. Juttelin kätilön kanssa asiasta, sanoin että pelkään repeämistä.. Kysyin leikkaamisesta, ja hän sanoi että ei leikata ellei ole ihan pakko. Helpotti, vähän. Ja se kalvojen puhkaisu, se ei tietenkään tuntunut miltään. Piti ensin nostaa pyllyä, ja pyllyn alle laitettiin teräksinen astia. Sitten kätilö teki jotain ja vedet tulvahti. Ja vauva sai toisenlaisen sykemittarin päähänsä.

Kun kello tuli lähemmäs kuutta, hetkellinen paineentunne jalkojen välissä kasvoi eksponentiaalisesti. Aikaisemmat supistukset, puudutuksen jälkeen, oli tuntuneet lievänä paineentunteena, ja se alavatsa ja -selkäkipu oli tyystin poissa. Ponnistustarve yllätti minut _täysin_. Ensimmäinen kunnon ponnistuspakkoaalto sai minut huutamaan yllätyksestä ja kivusta. Voi herrajumala sentään että se sattui! Olin silloin hyvin pitkälti "yksin", kätilö hääräsi välillä toisessa huoneessa ja sattui juuri silloin tulemaan paikalle ja totesi että oletkin nyt täysin avautunut. Ja että vauva syntyy! Ja, että nyt aletaan ponnistamaan. Ajattelin, että uskomatonta. Ei tämmöisestä selviä. Seuraava supistus ja yritin imeä mahaa sisään koska sattui NIIN paljon. Kätilö torui, että eikun nyt ponnistetaan! Ohjeisti että ilmaa nenän kautta, ja sitten pidätät henkeä ja ponnistat tasaisesti ja kovaa. Minulta meni yli puolet ohi siinä ja pari seuraavaa supistusta meni väärin hengittäessä ja ... panikoin. Kun supisti, en ponnistanut vaan hyperventiloin ja olin hyvin sekava. Ajattelin, että tämä on mahdotonta. Siis aikuisten oikeasti mahdotonta. Minun hengitys vinkui siinä hyperventiloidessa, ja koko kohtaus kesti varmaan vain muutaman sekunnin mutta tuntui ikuisuudelta. Sitten kätilö sanoi tiukasti, että "Paula! Ota syvään henkeä, nenän kautta sisään ja suun kautta ulos. Seuraavalla supistuksella ponnistat." Hän oli hyvin lempeä silti, mutta jämäkkä.
No, seuraavan supistuksen tullessa ajattelin että ei tästä ole muuta tietä ulos, ja kävin ponnistamaan. Jumalauta (anteeksi) että se sattui, mutta jatkoin koska muutakaan ei voinut. Kun supistusta ei ollut, jalkovälissä oli mitä epämiellyttävin venyttävä tunne ja alkoi toivomaan että supistus tulisi jotta paine loppuisi.. No, lisää ponnistamista, hirveää sanoinkuvailematonta kipua ja kätilö rohkaisee että tummaa tukkaa näkyy jo! Lisää ponnistamista ja sitten kätilö ja toinen avustamassa ollut sanoo yhteen ääneen että seisseisseis! Läähätä! Minulta meinasi silmät pullistua päästä, vauvan pää oli ilmeisesti syntynyt ja napanuora oli löysästi kaulan ympärillä ja he koettivat irroitella sitä. He hokivat että läähätä, älä ponnista nyt yhtään, ja silloin se oli vaikein asia maailmassa. No lopulta muistin miten läähätetään, ja hetken päästä sai taas ponnistaa. Oli kirjaimellisesti repivää kipua ja loput vauvasta syntyi märän äänen saattelemana. 20 minuuttia kesti ponnistusvaihe. Kipu lieventyi huomattavasti kun vauva oli ulkona. Kovin äänekäs hän ei ollut, mutta vähäsen vaikeroi hetken päästä ja hiljeni kun hänet sujautettiin minun paidan alle. Olin hämmästynyt miten vähäverinen vauva oli ja ensimmäiset soperrukset oli että "voooooi eeeeei" (=voi ei miten pieni, ja voi ei kun pieni itkee) ja "voooooi että..." ja "vai että semmoinen oli siellä mahassa". Ja kätilö paineli kohtua että kaikki kalvonpalaset lähti liikkeelle. Tunsin sellaisen hyytelömäisen hujahduksen ja luulin että istukka tuli, mutta kun kysyin niin kätilö sanoi että ne oli kalvot... Ja sitten paineli, siis. 10 minuuttia kesti jälkeisvaihe, istukka tuli ihan kiltisti vähän vetämällä ja se ei onneksi sattunut enää. Eikä kohdun painelu, jota joka sairaalapäivän ajan harrastettiin. Kätilö kysyi tahdonko nähdä istukan, ja mietin hetken ja aattelin sitten että no miksei kun kerran näin pitkälle ollaan tultu. Kurkkasin ja hyyyyi miten inhan näköinen se oli!
Kun vauva oli syntynyt, oloni oli hyvin rento. En pelännyt enää yhtään, makasin vain siinä jalat levällään ja kätilö tutki saamiani taisteluvammoja. Mies kylvetti vauvan ja puki hänet, ja piteli sylissään koko sen pitkän ajan kun minua tikattiin. Tunti-puolitoista siinä meni, tikkaamisessa. ensin kätilö ja loput lääkäri (koska repeämä, vaikkakin I-asteen, meni melkein pohjia myöten) ja ystävällisesti puuduttivat ensin. Jotain sumutetta joka puuduttaa pinnallisesti, ja sitten ihan neulalla syvemmälle. Tikkaaminen ei tuntunut juuri miltään, ja sekin vähä mikä tuntui oli aika vaivaista juuri kokemien synnytystuskien kanssa. Kehoitettiin ilokaasumaskille, ja hörpin siitä aina välillä kun oikein kunnolla ronkkivat. Tuli humalainen olo, ei se muuta tehnyt. Ja sen ryystämisen jälkeen jäi nenään aina hetkeksi semmoinen outo paha haju. (Epiduraali, siitä sain ihanan kokovartalokutinan! Ennen ponnistustarvetta siinä lepäilessäni välillä rapsutin mahaani ja rintakehääni ihan autuaana kun se raavinta tuntui niiiiiin kivalle.)

Eli esikoinen, poika, syntyi 15.6. klo 06.20 ja synnytystä kesti 16h20min josta ponnistusta 20min.

Omasta mielestäni minulla oli hyvä synnytys. Mitään yllättävää ei tapahtunut, pysyin ajan tasalla ja mitään ei tarvinnut leikata. Sain luonnollisen I-asteen repeämän joka on oikeastaan kokonaan sisäpuolella (eli ei haavaa pyllynpuolella, jee), ja vauvan napanuorakin löysättiin (eli ei leikattu). En menettänyt edes paljoa verta, ja jälkivuotokin on ollut hallittavissa. Jälkisupistuksia tuli vain ensimmäisinä päivinä. Ja ison viinirypäleen kokoiseksi synnytyksessä paisunut peräpukama on tätänykyä rusinan kokoinen (liekö aika auttanut vai voide, vai molemmat).

Tänään meillä kävi terveydenhoitaja kotikäynnillä. Vauva on saanut painoa lisää (se me jo tiedettiin, on hän sellaiset hamsterinposket kehittänyt ettei mitåän rajaa), lähtöpäivänä 18.6. hän painoi 3,6kg ja tänään tasan 4kg.... Minun tikeistä TH sanoi että "repeämä on vähän revennyt". Voi herranjestas, sekin vielä. Mutta että kuulemma paranee itsestään. Mutta ärsytti kun TH sanoi opiskelijatytölle (jotka molemmat tiirailivat sinne minun haaruksiin) että "eikö noiden limakalvojen pitäisi olla yhdessä?". .... Turhan kaino tässä ei kai enää voi olla. Mutta ei se mieltä mitenkään ylennä kun pitää pudottaa housut alas ja levittää jalkansa _vielä_ kahden muun tuntemattoman pällisteltäväksi.